Poukkoileva identiteetti

On espanjalainen, saksalainen, hollantilainen identiteetti pelata jalkapalloa. Miten on suomalaisen laita?  Mihin perustuu suomalainen jalkapallo taktisesti? Entä sisällöllisesti? Mistä sen tunnistaa? Mikä on se todellinen tavaramerkki?  Mikä on suunta mihin kulkea? Trendien perässäkö, vai aidosti omaan tuotteeseen uskoen ja jalostaen? Nämä ovat kysymyksiä, mitkä nousevat erilaisissa keskusteluissa esille. Vastauksia on ollut vaikea löytää syystä tai toisesta. Eikä oikeaa välttämättä olekaan.

Samalla kun pelaaminen ja pelaajat ovat monilla osa-alueilla menneet eteenpäin, ollaan kuitenkin jääty jälkeen muusta maailmasta. Vauhti on muualla huomattavasti kovempaa ja siinä kelkassa pysyminen vaatii paljon, paljon enemmän kuin pelkät puheet. Parissakymmenessä vuodessa on tapahtunut kehitystä teknisesti, kun taas vastapuolena on pelaamisen ymmärtämisen heikentyminen sekä määrätynlainen kovuuden ja jätkämäisyyden katoaminen. Ennen kentälle mentiin taistelemaan, nyt suorittamaan. Siinä on huikea ero lopputulosten kannalta.

Onko yhteiskunnan arvottomuus ja holhoavaisuus tullut vahvasti mukaan ennen niin kovien poikien peliin? Peleistä usein paistaa varovaisuus ja tahdottomuus. Pelaajan kävellessä kentälle, on jo ennen ottelua hänestä aistittavissa välinpitämättömyys. Ottelun merkityksettömyys on kosketeltavissa. Tätä samaa mantraa hokee osa valmentajista. Ei tuloksella ole väliä vaan tavalla millä pelataan. Jos valmentaja kertoo tämän pelaajilleen, mitä hän voi pelaajiltaan ottelussa edellyttää? Mikä on pelin perimmäinen tarkoitus? Missä vaiheessa lähdimme kulkemaan tätä voittamista väheksyvää polkua? Haetaanko syytä ennakkoon ja  puolustaudutaan?

Joukkueen pelatessa rehellisesti ja avoimesti voitosta, saa se siitä kritiikkiä: voitetaan väärällä tavalla tai kyseisellä tavalla pelaajat eivät opi pelaamaan. Lopulta jalkapallo on säännöiltään yksinkertainen peli. Se, kumpi tekee enemmän maaleja voittaa ottelun. Pelit ratkaistaan kentän päädyissä, keskellä tapahtuva toiminta edesauttaa haluttuun lopputulokseen pääsemisessä. Näyttävyys ja pallonhallinta ovat siihen mukavia lisiä, ei itseisarvo. Etenkään jos ei ole kykyä sitä toteuttaa. Kun tämä on selvä, voi pelaamiselta myös odottaa jotakin. Voittaminen ja kehitys kulkevat käsi kädessä, eivät erillään.

Yksi osa tätä poukkoilua on jatkuva uusien termien ja sanojen keksiminen sekä muualta tuominen. Meillä on ollut ja on vieläkin monelle ulkomaiselle sanalle merkitys, mutta ne eivät ole tuntuneet kelpaavan. Luultavasti kuullostavat liian arkisilta ja sitä kautta niillä ei pystytä kikkailemaan tilanteissa, joissa pitää osoittaa omaa pätevyyttä. Eihän suomenkielisellä sanalla saa sanomaansa kuulumaan yhtä tehokkaasti. Jopa pelaajat voivat ymmärtää sen.

Suomalainen identiteetti taitaakin olla kopioimista, ihannoimista ja voittamisen kieltämistä. Ehkä jopa äärettömään ei mihinkään johtavaan pelaamiseen uskomista. Jos näin on, pitäisi näitä ominaisuuksia kehittää määrätietoisemmin eikä poukkoilla ideologiasta toiseen aina kun uusi sellainen ilmenee. Identiteetti rakennetaan pitkäaikaisella työllä, ei hyppimällä. Nyt mennään eteenpäin sen mukaan mistä puhutaan. Pahimmillaan se on romanttinen ajatus muttei syvällinen tieto. Pitäisikö katsoa missä olemme vahvoja ja tuoda niitä ominaisuuksia kehitettäessä vahvemmin esille?

Ei ole merkityksellistä minkä tyylistä jalkapalloa pelaat. Merkityksellistä on kuinka hyvin ymmärrät sen, ja miten kykenet tuomaan sen pelaajille. Näin syntyvät tulokset ja yhtenäinen pelitapa. Niistä taas kehittyy taitavammat pelaajat.

2 kommenttia artikkeliin ”Poukkoileva identiteetti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s