Unohdetut potentiaalit

Juttu on julkaistu EOM: lehdessä nimellä Hukkaammeko liiaksi potentiaaleja?

Joukkuetta rakennettaessa sekä pelaajia hankittaessa katsotaan herkästi ulkomaiden suuntaan ja käännytään tuttujen agenttien puoleen. Jos kotimaasta ei löydy pelaajia, se on hyvin ymmärrettävää. Joukkueisiin halutaan parhaat pelaajat ja parhaiden pelaajien kuuluukin niissä olla, se ei katso kansallisuutta. Sama tapahtuu kauden aikana, kun pelaajia etsitään loukkaantuneiden korvaajiksi tai vahvistamaan ryhmää putoamis- sekä mestaruustaisteluissa. Onko kuitenkaan pelaajakartoitus ollut täysin kattavaa kotimaisten pelaajien suhteen?

Kartoituksen kattavuus ei päätä huimaa. Miksi on helpompaa kääntyä ulkomaalaisen agentin puoleen? On huolestuttavaa, ettei alasarjojemme taso riitä tuottamaan pelaajia liigaan tai ykkösen joukkueisiin. Kotimaisia pelaajia siis ei ole, yksinkertaisesti sanottuna. Tämä siitä huolimatta, että noissa sarjoissa pelaa sellaisia pelaajia, jotka ovat olleet veikkausliigajoukkueiden ringeissä. Syystä tai toisesta sopimusta ei ole tullut tai uusittu. Resursseistahan se taitaa olla kiinni, kuten niin moni muukin asia.

Nuo parinkympin molemmin puolin olevat pelaajat ovat hakeutuneet joukkueisiin, joissa pelipaikka on ollut tarjolla. Tässä tapauksessa alempiin sarjoihin ja siellä he saavat ollakin, unohdettuina. Kerran nähty ja se on siinä. Poissa silmistä, poissa mielestä. Nälkää heillä varmasti riittäisi, jos mahdollisuus aukenisi. Talvi on pitkä aika harjoitella ja siinä ajassa pelaaja, joka vielä syksyllä on raakile, kehittyy. Ei välttämättä heti aloituksen pelaajaksi, mutta ajan kanssa jopa siihen. He ovat saaneet kokemusta miesten peleistä ja kasvaneet niiden myötä. Hyvä valmentaja kykenee kehittämään yksilöä siinä missä joukkuettakin.

Nämä pelaajat suhtautuisivat vakavammin harjoitteluun, jos kokisivat mahdollisuuden päästä eteenpäin. Heillä olisi selkeä tavoite, suunta mitä kohti kulkea. Joukossa on monia, jotka olisivat valmiita muuttamaan toimintatapojaan tällaisen paikan tullessa. Kun pelaajat suhtautuvat harjoitteluun ammattimaisemmin, kehitystä tapahtuu luontaisesti. Sivutuotteena on sarjojen tason nouseminen.
On selvää, että pelaaminen muuttuu pelaajalle toissijaiseksi harrastukseksi, jos hän tuntee, ettei kerran kyydistä pudottuaan ole takaisin pääsyä. Miksi panostaa johonkin, jos tulevaisuutta ei ole? Hiljalleen tuo taitava pelaaja katoaa sille tasolle missä pelaa. Hän ei enää erotu joukosta samalla tavalla kuin joukkueeseen tullessaan. Emme voi puhua huonosta asenteesta pelaajan kohdalla, voimme puhua huonosti hoidetuista mahdollisuuksista seurojen kohdalla.
Pelaajatarkkailu on osa-alue, jota kehittämällä pystymme ottamaan seuraavan askeleen. Alasarjoista löytyy varmasti pelaajia, jotka ovat valmiita harjoittelemaan ja tekemään töitä päästäkseen eteenpäin. He ovat myös pelaajia, jotka antaisivat valmentajalle kaikkensa kiitoksena mahdollisuudesta. Voiko ammattilaisuus huonoine palkkoineen olla syy siihen, ettei tätä tapahdu? Ei yksin. Jos seurat olisivat puoliammattimaisia, avautuisiko alasarjapelaajille paremmat mahdollisuudet edetä urallaan? Seurattaisiinko heidän otteitaan siinä tapauksessa tarkemmin? Onko tämä tuulesta tempaistu ajatus vai pohdinnan paikka?

Kuinka paljon liigajoukkueiden valmentajat tarkkailevat ykköstä tai kakkosta löytääkseen pelaajia? Onko heillä ainoastaan tätä tarkoitusta varten olevia henkilöitä apunaan, tiimi jonka tehtävänä on löytää pelaajat? Miten paljon meiltä jää myöhemmin syttyneitä potentiaalisia pelaajia unholaan? Pahimmillaan valmentajat toteavat tietävänsä kaikki pelaajat. Väite on kova, koska harva heistä tuntee alempien sarjojen pelaajia tai joukkueita. Suomalaisella jalkapallolla ei ole varaa menettää yhtään vähänkään potentiaalista pelaaja, oli hän nuori tai vanhempi. Kaikki kun eivät ole 17-vuotiaina huipullaan, toiset saavuttavat sen myöhemmin.

Esimerkkinä nostan esille pelaajan Evertonista. Matthew Pennington solmi edustusjoukkueen kanssa ammattilaissopimuksen vasta 22-vuotiaana. Teininä tie ykkösjoukkueeseen näytti pitkältä ja muut ajoivat ohi. Talenttia ei haluttu hukata vaan hänen annettiin kasvaa rauhassa. Yksi paikka ja seuraus. Samaan aikaan kotimaisemissamme Pennington olisi pelannut kakkosta tai kolmosta sinne jääden. Ei kaikista huipulle ole, mutta moni on jäänyt ilman mahdollisuutta.

Voimme puhua pelillisistä evoluutioista ja muista taktisista hienouksista. Niistä voi keskustella loputtomiin ja vielä sen jälkeenkin. Toiminnan kehittäminen pitäisi aloittaa perustavanlaatuisista kohdista. Kuten monessa muussakin asiassa, tässäkin olemme jälkijunassa jalkapalloilevaan maailmaan nähden. Pelaajatarkkailun parantaminen on yksi askel ja merkittävä sellainen. Miksi väheksymme muualla hyviksi todettuja tapoja? Kuormitamme jo entuudestaan pientä valmennustiimiä ja silloin heidän on jostain luovuttava. Tässä tapauksessa pelaajatarkkailusta. Voimavarojen oikeanlaisella suuntaamisella kyetään ottamaan isoja askeleita. Tie on pitkä ja kivulias mutta kulkemisen arvoinen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s