Brand new world

Lohdutuksen sana. Jalkapallo ei ole kuollut. Se ei ole kadonnut mihinkään. Se on vain pienellä tauolla, kunnes tilanne rauhoittuu. Jalkapallo on ennenkin selvinnyt läpi sotien ja pandemioiden. Jatkunut uudella innolla ja mahdollisuudella tulla joksikin mitä se ei ollut aikaisemmin. Jalkapallossa tapahtuu evoluutiota ja pakolliset tauot ovat yksi tapa kehittyä. Tämä koskee myös seuroja.

Ymmärrettävästi hätä on suuri ja monelle tilanne on karmaiseva. Onhan kyseessä työ ja työntekijät. Samalla nyt on suuri mahdollisuus pohdiskella omaa toimintaa niin seura- kuin yksilötasolla. Hädän keskellä esille nostetaan kokopäiväiset työntekijät samalla osa-aikaiset tai vapaaehtoisesti toimivat unohtaen.

Kun tilanne rauhoittuu, palaavat pelaajat kentille pelaamaan ensin pienissä porukoissa ja hetken päästä isommissa ryhmissä. Jossakin vaiheessa heille tulee halu kilpailla. Tämän myötä tulee tarve valmennukselle ja seuroille. Onhan selvää, että joukkue, jolla on henkilö, joka auttaa pelaajia ja joukkuetta tulemaan paremmaksi, on isommat mahdollisuudet voittaa. Jalkapallo on kaikesta kauneudestaan huolimatta tulosurheilua tasoon tai ikään katsomatta. Peliä pelataan voittaakseen.

Kun seurat nyt ovat ahdingossa, on hyvä paikka miettiä valmentajien toimenkuvia ja millä tavoin vaikeassa taloudellisessa tilanteessa pystytään toimimaan laadukkaasti. Onko vallitseva ammattilaisten palkkaaminen ja heillä kaiken työn teettäminen se paras malli? Siis malli joka nostaa lasten harrastuksen kustannuksia korkealle. Toimitaan vanhempien kukkarolla kädestä suuhun. Voisiko muunlaisia malleja toiminnan kehittämiseksi olla? Olisko seuroissa paikka huomata, ettei valmentaminen ole ainoastaan työ, mikä näkyy joko kentällä tapahtuvana tai erilaisin powerpointein tai suunnitelmin. Se on monesti rankkaa ajatustyötä. Kuten tiedämme ajattelusta ei yleensä jää jälkeä, mistä mitata kuinka ahkera valmentaja on. Paljon pohdittavaa.

Otetaan esimerkiksi valmennuspäällikkö. Hänen ensisijainen ja tärkein tehtävänsä on valmentaa valmentajia ja sitä kautta saada seuran pelaajien tasoa nostettua, eikö? Nyt valmennuspäälliköt tekevät kaikenlaista osallistuen erilaisiin kissanristiäisiin ja palavereihin, joihin seura heitä ohjaa. Tämä kaikki on pois valmentajilta ja heidän kehittymiseltään. Monesti johtavana tekijänä on työtunnit, ei työn laatu / sisältö. Mitä jos seura yhden valmennuspäällikön sijaan hommaisikin kaksi tai kolme, jotka tekisivät työtä osa-aikaisina keskittyen siihen mikä on heidän työnkuvansa mukaista?  Näin kuormitusta kyettäisiin jakamaan. Nämä valmennuspäälliköt olisivat kentällä valmentajien kanssa, heidän tukena nykyistä vahvemmin. Heillä ei olisi omaa joukkuetta, ryhmää mitä vetää, vaan he tekisivät juuri työnkuvansa mukaista työtä. Panostus olisi oikein kohdennettu.

Toisena voidaan ottaa talenttivalmentajat. Heitä hyödynnetään seuroissa jos minkälaisissa tehtävissä ja joukkueissa. Heidän pitäisi olla talenttien tukena eli yksilövalmentajia joukkuevalmennuksessa. Auttaa yksilöä tulemaan parhaaksi mahdolliseksi joukkuepelaajaksi. Se onnistuu parhaiten joukkueympäristössä. Heidän toimintansa voisi toimia samalta pohjalta kuin valmennuspäällikkö toimisi. Näin yhden hinnalla toimintaan saataisiin mukaan kaksi tai jopa kolme valmentajaa. Kuormitusta pystyttäisiin jakamaan ja sillä tavoin toiminnan laatua nostettua. Vähemmän on usein enemmän. Kun tehtäviä on vähemmän, on niihin aikaa paneutua paremmin.

Nyt kun seuroilla on ammattivalmentajia, vanhemmat ovat maksajina ja sitä kautta ennen niin edullisesta harrastuksesta on tullut kallista. Tämä on johtaa pahimmillaan lahjakkaiden pelaajien katoamiseen tai siirtymiseen seuroihin, jossa valmennuksen taso ei ole yhtä laadukasta. Se, että menetämme muutaman ammattivalmentajan saaden useampia potentiaaleja pelaajia harjoittelemaan paremmassa ympäristössä ja mahdollisesti ammattilaisiksi Euroopan sarjoihin, on pitkälle tähtäävää toimintaa. Se ei näy välittömästi vaan vasta vuosien päästä. Se tuo uusia pelaajia lajin pariin ja seuroihin.

Vallitseva tilanne on mahdollisuus tulla ulos laatikosta ja miettiä uudella tavalla. Löytää keinoja mitä ei päivittäisessä tunnelissa kulkemalla ole tullut ajatelleeksi. Analysoida vanhat mallit ja etsiä mahdollisuuksia nousta tekemään asioita rohkeasti uudella tavalla. Se seura tai yhteisö, joka on valmis tähän, voi saavuttaa pienillä muutoksilla isoja tuloksia. Ensin pitää olla valmis ottamaan se kuuluisa ensimmäinen askel ja tehdä toisin. Tämä on myös seurojen paikka pohtia, millaisiksi he todella haluavat profiloitua.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s