Kuvittele joukko ihmisiä, jotka ovat lapsuudestaan saakka olleet luolan perälle vangittuina. Heidän takanaan on valo ja tie jota pitkin kulkee erilaisia eläimiä, ihmisiä tai tavaroita. Nuo henkilöt kykenevät ainoastaan näkemään mitä luolan seinämällä tapahtuu, varjokuvat seinällä. Myös ulkoa tulevat äänet kuuluvat seinien voimistamina kaikuina. Ne vaikuttavat tulevan varjoista. Tämä on ainoa todellisuus, jonka nämä ihmiset ovat koskaan nähneet tai tuntevat.
Kuvitellaan, että yksi näistä ihmisistä vapautetaan, ja hän pääsee näkemään varjojen alkuperän. Päästessään ulos hän hämmentyy valoisuudesta ja väreistä. Hiljalleen hänen silmänsä alkavat tottumaan ja hän näkee varjojen sijaan hahmoja, eläimiä ja esineitä. Aikansa katsottuaan hän palaa luolaan tuttuun ympäristöön ja ryhtyy kertomaan mitä kaikkea hän on nähnyt ja kokenut. Hän jakaa oppimaansa muille. Ne ihmiset, jotka ovat pysyneet luolassa kuuntelevat häntä tarkkaan. Osa uskoo kuulemansa haluten kuulla lisää, osa pohtii kuulemaansa esittäen muutamia tarkentavia kysymyksiä ja isoin osa ei usko tuota yhtä ihmistä ja siitä mitä muka ulkopuolella voi olla. Se ei käy heidän järkeensä. Niinpä he mielummin jatkavat varjojen katsomista pitäen sitä oikeana tapana elää.
Edellä kerrottu tarina on mukaelma Platonin luolavertauksesta. Se sopii erinomaisesti valmentajien kykyyn ottaa uutta tietoa vastaan. Mielummin katsotaan varjoja ja kuullaan kaikuja, koska se on turvallista eikä haasta omia ajatuksia muuttumaan. Uusi tieto tuottaa tilanteita ja tunteita johon ei ole totuttu. Tämän kaltainen ajattelu on kehityksen hidastaja. Sitä ei voi millään muulla tavalla todeta.
”Näin me ollaan aina tehty ja se on tuonut tuloksia” tai ”Jos nekin tekee näin, miksi me tekisimme toisella tavalla?” Näitä lauseita kohtaa usein. Niitä pidetään pätevinä vasta-argumentteina ja se on keino olla miettimättä jotain mikä saa valmentajat tuntemaan olonsa epämielyttäväksi. He eivät halua, eikä heillä ole haluakaan poistua mukavuusalueeltaan. Siellä on kaikki hyvin ja järjestyksessä. Elämä hymyilee ja kukaan ei vaadi parempaa laatua työstä jota nämä valmentajat tekevät. Vähiten valmentajat, koska he kokevat tekevänsä hyvää työtä.
Kehittyminen tapahtuu halusta oppia, uteliaisuudesta ymmärtää jotain paremmin, saada lisää tietoa. Kehittymien takaa sen, että valmentaja pysyy muuttuvien painotusten ja taktisten nyanssien maailmassa. Ei ole olemassa uutta tai vanhaa jalkapalloa, on vain futista jota pelataan eri tavoin. Kuitenkin keinot jolla pelaajia opetetaan ja valmennetaan muuttuvat. Se mikä aikaisemmin oli selkeä valmennuksellinen juttu, ei sitä välttämättä ole enää tänään. Siksi valmentajien tulisi jatkuvasti olla valmiita hankkimaan tietoa ja kouluttamaan itseään joko kursseilla tai itsenäisesti.
Kaikki mitä näemme, on kaikki mikä on olemassa ja tiedämme. Näin sanovat valmentajat ovat määrättyyn pisteeseen asti oikeassa. He katsovat tuloksia, näkevät tulokset ja tekevät johtopäätökset työn laadusta. Mitä jos nuo joukkueet ja valmentajat olisivat tehneet asiat toisella tavalla. Olisivatko tulokset voineet olla vieläkin parempia? Voisiko olla niin, että he olisivat saavuttaneet vieläkin enemmän? On selvää, että haemme vahvistusta omalle ajattelullemme samankaltaisuudesta. Se tuo meille turvaa, pitää meidät mukavuusalueellamme ja sitä kautta rakentaa vahvan suojamuurin ympärillemme. Mitä paksummaksi tuo ajattelun muuri kasvaa, sitä vaikeampaa on valmentajan edes pohtia useammalta kantilta jotain uutta mikä on vastoin hänen aikaisempaa ajattelua. Hän mahdollisesti huomaa eron ja edut, muttei ole valmis muuntautumaan. Muutoksen estää ei kukaan muu enempää tai vähempää kuin hänen oma ajattelunsa.
Ajattelu on erilaisten aivoissa olevien solmukohtien avaamista. Uusien ja vanhojen uskomusten muokkaamista. Mitä paremmin valmentaja sen kykenee tekemään, sitä paremmat mahdollisuudet hänellä on kriittiseen analyysiin ja kehittymiseen. Kehittymien taas tarkoittaa pelaajille parempaa valmennusta.
akuntehdas 